Yhdeksäs aamu USA:ssa valkeni hieman tukkoisissa fiiliksissä. Eilisen Britney-juomat olivat jostain syystä aiheuttaneet aamuun mennessä merkillisen olon, jota voisi luonnehtia rapsakaksi. Aamulla oli kuitenkin pakko lähteä jatkamaan matkaa, sillä seuraava etappimme olisi n. 450 mailin päässä Kaliforniassa sijaitseva Sonora. Ajomatkaa tälle päivälle kertyisi reilu 8 tuntia, kun ajatuksenamme oli vielä kiertää Death Valleyn kautta.
Teimme vielä lyhyen jäähyväisajelun The Stripillä, jonka jälkeen otimme suunnan kohti Death Valleyta. Tarkemmin sanottuna toinen matkalaisista ajoi ja huonovointisempi matkalainen keräili itseään ja nukkui. Tie kulki kukkuloiden halki, jonka jälkeen maisema muuttui taas aavikoksi. Tiet olivat suoria ja pitkiä.
Saapuessamme Death Valleyn puistoon pysähdyimme infopisteelle, jonne muistaaksemme maksu suoritettiin automaattiin. Nappasimme kartan ja jatkoimme matkaa Zabriskie Pointille, joka on ilmeisesti eroosion muovaamaa sedimenttiä. Maisema oli erikoislaatuinen ja muodostelmat olivat väriltään erikoisen kellertävät. Muualla Death Valleyssa ajellessa huomasimme jopa joitain vihertäviä kukkuloita. Badwater Basinia kohti ajaessamme vilkaisimme auton lämpömittaria, joka näytti 120 ˚F eli lähes 49 ˚C. Matkan varrella näkyi kylttejä, joissa opastettiin laittamaan auton ilmastointi kiinni -lienee sanomattakin selvää että tuli mietittyä miksi pitikään eilen maistella miestä väkevämpää. Ulkona oli järkyttävän kuuma ja matkalle varatut vesipullot tuntuivat tulikuumilta nekin, joten mikään ei oikein tuonut viilennystä.
Badwater Basin sijaitsee 85,5 m meren pinnan alapuolella ollen Pohjois-Amerikan matalin kohta. Alue koostuu "Salt Flatseista", jonka ainakin Wikipedia on suomentanut suolapannuksi? Suola siis kiteytyy kennon muotoiseksi veden olomuodon muutosten takia. Paikalla oli kyltti, josta nämä kennomuodot näkyivät paremmin -meidän edessämme näkymä oli aika lailla mössöistä, eikä siitä erottanut näitä kennoja.
Aikamme maisemia ihasteltuamme jatkoimme matkaa kohti Furnace Creekiä, josta ostimme kylmää juotavaa tulikuumien vesiemme tilalle. Jatkoimme matkaa ja ihastelimme samalla Mesquite Flatsin dyynejä ja Devil's Cornfieldiä, missä oli omituisen näköisiä puskia. Dyyneistä näkyi jossain varoitus, että ei kannata yrittää kävellä dyyneille, sillä vaikka ne näyttävät olevan lähellä, on niihin kuitenkin matkaa useampi kilometri. Kun olimme ajaneet jo jonkun matkaa pois alueelta, muuttui maasto mäkiseksi ja tie kulki rotkojen vierestä. Auton ratissa vuorossa ollutta matkailijaa hieman hirvitti, joten katse pysyi visusti tiessä, kun pelkääjän paikalla ollut matkailija sai räpsiä kuvia ja nautiskella maisemista.
Lopulta pääsimme isolle tielle ja haastavin matkan osuus vaikutti jo olevan takana päin. Seuraava pysäkkimme oli Lone Pine, jossa pysähdyimme nappaamaan pirtelöt Frosty Chaletista. Paikka oli oikein viihtyisän oloinen ja pirtelöt maistuivat erityisen hyvälle Death Valleyn lämpökäsittelyn jälkeen. Matka jatkui taas. Tieosuus oli oikein mukava ja matkan varrella tuli vastaan toinen toistaan hauskemman näköisiä pikkukyliä. Mahtuipa joukkoon jokin satelliittipelto (meidän kuvitelmissamme CIA:n ja NSA:n vakoilutehdas). Kalifornian metsäpaloiltakaan ei aivan vältytty, sillä jossain vaiheessa matkaa alkoi haista lievä savun haju ja taivaalle tuli haalea savuverho.
Jossain Mammoth Lakesin kohdalla maisemat alkoivat näyttää oikein kotoisalle havupuiden ansiosta. Kun ohitimme Yosemitea, aurinko alkoi laskea taivaanrantaan. Saavuimme pieneen kylään, jossa harkitsimme, pitääkö autoa tankata. Koska bensaa oli jäljellä noin puoli tankkia, päätimme ettei pysähdytä tankkaamaan, sillä Sonoraan oli matkaa vain reilu 100 mailia. Tämä osoittautui myöhemmin virheeksi.
Lähdimme ajamaan navigaattorin osoittamaa reittiä, tässä vaiheessa oli jo erittäin hämärää. Kun navigaattori ohjasi meidät kääntymään tie 108:lle (Sonora Pass), huomasimme, että tie oli jonkin verran edellistä kapeampi. Ajoimme tietä jonkun matkaa, kunnes tie kapeni entisestään (ko. tieosuus on suljettu talvisin) ja maasto muuttui niin, että tuntui kuin olisimme nousseet vuoren seinämää pitkin. Tielle hyppäsi kahteen otteeseen peuroja, joten matkan teko oli aika hidasta kun piti ajaa hieman varovaisemmin. Jossain vaiheessa huomasimme, että bensaa ei todellaan ollut enää puolta tankillista jäljellä ja tie vain jatkoi nousemistaan ylöspäin. Bensan matkaennuste laski kokoajan. Takaraivoon hiipi ajatus, että tännekkö sitä sitten jäädään keskelle korpea karhunsyötiksi? Mutkat olivat aivan järkyttäviä, tie kulki rotkon reunaa pitkin ja oli pilkkopimeää. Ketään ei tullut vastaan peuroja lukuunottamatta. Mutkat olivat välillä lähes 180 asteisia täyskäännöksiä. Onneksi tie jossain vaiheessa saavutti huippukorkeutensa, jonka jälkeen laskimme mäkiä alaspäin ilman kaasua bensan säästämiseksi (ja myös mahdollisimman vähällä jarrutuksella). Pysähdyimme varalta leirintäalueella, josta saimme neuvoksi kokeilla Dardanellessa olevaa leirintäaluetta, jonka kyltissä toden totta luvattiin bensaa. Yöllä kuitenkaan kukaan ei tullut avaamaan leirintäalueen toimistorakennuksen ovea, joten hohhailimme pihalla etsiskellen mahdollista bensapumppua.
Koska meillä ei ollut mitään käsitystä siitä, alkaako ylämäkiosuus vielä uudelleen ja mitenkä pitkään se jatkuisi, asia täytyi jotenkin saada varmistettua että uskaltaako viimeisillä bensahuuruilla lähteä yrittämään eteenpäin. Pihalla hohhaillessa oli yhden asuntovaunun edessä väkeä turinoimassa, joten ei auttanut muu kuin mennä kysymään. Hieman tilannetta läpikäytyä tultiin siihen johtopäätökseen, että bensa-asema ei olisi enää kovin kaukana, ja suurelta osin matka olisi siitä eteenpäin alamäkeä. Yksi porukasta oli ilmeisesti paikallisia, ja tarjoutui opastamaan meitä moottoripyörällään kohti Strawberryn bensa-asemaa. Hän oli ilmeisesti joka tapauksessa menossa siihen suuntaan, joten sanoimme että hänen ei ole pakko odotella meitä varta vasten että pääsemmekö perille. Motoristi kuitenkin totesi että hän kyllä huomaisi takaisintullessaan olimmeko jääneet matkan varrelle vai emme. Bensa-asema onneksi sitten tosiaan löytyikin melko nopeasti (kuitenkin useiden mailien päästä) ja pääsimme tankkaamaan auton. Pitää todeta että amerikkalaiset ovat oikein avuliasta ja ystävällisen tuntuista kansaa!
Lähempänä puolta yötä pääsimme vihdoinkin perille Sonoraan Best Western hotellille. Hotellin respa kysyi meiltä aikoisimmeko mennä Yosemiten kansallispuistoon matkan aikana. Hän tarjosi paperikarttaa sen vuoksi, että kuulemma navigaattorit ohjaavat autoilijoita ajamaan omituista reittiä pitkin... Totesimme että taisimme juuri ajella sitä nimenomaista omituista reittiä. Kun kerroimme lyhennelmän koettelemuksistamme helpotuksensekaisen repeilyn säestämänä, respan työntekijääkin nauratti ja sanoi että näin tosiaan tuntuu välillä käyvän, ja siksi osaavatkin jo varoitella kyseisestä reitistä. Kehui kuitenkin että hyvin suoriuduttu! Tämän seikkailun jälkeen tuntui erityisen hyvältä päästä hotellin sänkyyn nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti